Ilmastosopimuksen tavoitteet ja kasvihuonekaasujen päästöjen rajoitusten kohdistuminen

Ilmastosopimuksen perimmäisenä tavoitteena on kasvihuonekaasujen pitoisuuksien vakauttaminen ilmakehässä vaarattomalle tasolle. Sopimuksen mukaan päästöjen rajoittamisessa tulee ottaa huomioon maiden yhteinen mutta erilainen vastuu. IPCC on esittänyt useita vaihtoehtoisia hiilidioksidipitoisuuden rajoittamistasoja ja näille johtavia maailman päästöjen kehityskulkuja. Hiilen kiertokulkuun ja maailman sosioekonomiseen järjestelmään liittyvän hitauden takia pitoisuuden vakauttamisen arvioidaan kestävän yli sata, jopa useita satoja vuosia. Ilmastosopimuksen osapuolten kokouksessa Berliinissä 1995 sovittiin teollisuusmaita (ns. Annex I -maat) koskevan päästönrajoituspöytäkirjan laatimisesta. Päästöjen rajoitukset on tarkoitus hyväksyä joulukuussa 1997 osapuolten kokouksessa Kiotossa. Koska kehitysmaiden päästöjen arvioidaan kasvavan lähivuosikymmeninä mahdollisista rajoitustoimista huolimatta, tulisi teollisuusmaiden päästöjä vähentää tuntuvasti, jos ilmakehän pitoisuuksien rajoitustavoitteena on kaksinkertainen pitoisuus esiteolliseen aikaan nähden. Hiilidioksidipitoisuus kasvaa nykyisin noin 1,5 ppmv vuodessa (nykyinen pitoisuus on 360 ppmv ja kaksinkertainen taso esiteolliseen aikaan verrattuna on 550 ppmv). IPCC:n vakautusskenaariossa tämä kasvunopeus säilyisi lähelle vuotta 2100, ilman päästöjen-rajoitustoimia pitoisuuden kasvu kiihtyisi. Tutkimuksessa tarkastellaan rajoitustavoitteen jakamista (ns. taakanjakoa) eri maille ensiksikin yleiseltä kannalta maakohtaisena pitoisuustavoitteena, sitten säteilypakotetavoitteena tai päästöjä koskevana tavoitteena. Suomen fossiilisperäisten päästöjen historia on lyhyt verrattuna vanhoihin teollisuusmaihin, minkä vuoksi ajan yli integroivat tarkastelulähtökohdat, kuten integroidut päästöt tai aiheutettu pitoisuuslisä, johtaisivat Suomelle suhteellisen pieniin rajoitusvaatimuksiin. Toisaalta työssä tarkastellaan teollisuusmaita koskevien päästöjenrajoitustavoitteiden johtamista käyttäen jakokriteereitä, jotka perustuvat yksinkertaisiin tunnuslukuihin, kuten maittaiseen fossiilisperäisten hiilidioksidipäästöjen määrään, väkilukuun, bruttokansantuotteeseen ja primäärienergian käyttömäärään. Useimpien maiden kohdalla eri kriteerien erot ovat suuremmat kuin Suomessa. Kuitenkin Suomen erityispiirteiden huomioonotto vaatisi yksityiskohtaisempia laskentaperusteita, energian tuotannon ja käytön tehokkuuden, teollisuuden rakenteen ja vientiteollisuuden osuuden, ilmastosta riippuvan lämmitystarpeen ja pitkien etäisyyksien vaikutuksen selvittämistä. Työssä tarkastellaan myös metaani- ja dityppioksidipäästöjen huomioonottamista. Metaanipäästöjen vähentämisessä Suomella on edullista potentiaalia lähinnä jätehuollossa, dityppioksidipäästöjen vähentämismahdollisuudet ovat pienehköt. Eri kaasujen käsittely ekvivalenttisena yhdessä toisi jonkin verran joustoa rajoitustoimiin, mutta metaani- ja dityppioksidin päästöarviot ovat huomattavan epätarkkoja verrattuna hiilidioksidiin. Metsäekosysteemin hiilinielun huomioonotto Suomen kokonaispäästöjen rajoituskeinona tuo merkittävää tilapäistä lisäpotentiaalia, jos nielua ei oteta huomioon jo referenssitasoa laskettaessa. Toisaalta teollisuuden puunsaannin rajoittumisella voi olla suurempia vaikutuksia taloudelle kuin fossiilisten päästöjen rajoituksilla. Julkaisussa tarkastellaan lisäksi globaalien hiilenkiertomallien ja hiilenkiertoon sisältyvän epävarmuuden vaikutusta tuloksiin. IPCC:n mallissa noin puolet ilmakehään vapautuvasta hiilestä kulkeutuu efektiivisesti meren ja maaympäristön nieluihin nykytilanteessa. Samoin oletetaan tapahtuvan myös tarkastellussa IPCC:n vakautusskenaariossa kokonaispäästöjen kasvusta huolimatta, mikä saattaa olla optimistista. IPCC:n hiilenkiertomalli ottaa huomioon globaalissa mittakaavassa myös maaympäristön hiilinieluja, jotka toisaalta voidaan ottaa huomioon myös kansallisissa hiilitaseissa.