Pääkaupunkiseudun asuntojen hinnat vuosina 1965-1988: Stadsbygdens utvecklingsdynamik -projektin osaraportti 12

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää vanhojen vapaarahoitteisten ja valtion rahoittamien uusien asuntojen hintakehitystä koko pääkaupunkiseudulla, sen kunnissa (Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen) ja eri kaupunginosissa sodanjälkeisenä aikana. Vanhan hinta-aineiston suppeuden vuoksi tarkastelu jouduttiin rajoittamaan kauteen 1965-1988. Vapaarahoitteisten vanhojen asuntojen hinta-aineisto käsitti yhteensä noin 40 000 asuntokauppaa. Aineisto perustuu Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen yhdyskunta- ja rakennussuunnittelun laboratorion ylläpitämään hintaseurantarekisteriin, neljän suuren kiinteistövälittäjän arkistotietoihin sekä verottajan leimaveroaineistoon. Valtion rahoittaman asuntotuotannon hintatiedot kaudelta 1965-1987 ovat kattavat ja perustuvat asuntohallituksen aravakiinteistörekisteriin. Tutkimuksen empiiriset tulokset osoittavat, että vapaarahoitteisten vanhojen asuntojen keskimääräinen nimellishinta on lähes 12-kertaistunut kaudella 1965-1988, vaikka rakennuskustannusindeksin nousu oli tällä kaudella vain puolet hintojen noususta. Asuntojen hinnannousun syynä ei siis ole kustannusten nousu. Hinnannousujen vertailu nk. nettoansiotasokehitykseen osoittaa, että asunnon ostajan ostovoima on reaalisesti laskenut. Korkeasuhdanteen aikana asuntojen reaalihinnat ovat olleet korkeimmillaan suhteessa nettoansiotasoon. Asuntojen hintojen voimakas nousu 1980-luvulla selittyy parhaiten kotitalouksien asuntoluottojen kasvulla. Pääkaupunkiseudun kuntien vanhojen asuntojen hintaerot ovat kasvaneet ja muuttuneet pysyvämmiksi 1980-luvulla. Myös kuntien sisällä eri kaupunginosien suhteelliset hintaerot ovat kasvaneet. Valtion rahoittaman tuotannon hinnat nousivat vuosina 1965-1987 joka vuosi nopeammin kuin rakennuskustannukset ja koko kaudella enemmän kuin vanhojen asuntojen hinnat. Aravahinnat ovat siis varsinkin matalasuhdanteen aikana nostaneet yleistä hintatasoa.