Sektorinäkökulma kasvihuonekaasujen rajoittamisessa

Kioton sopimuksen neuvotteleminen oli suuri onnistuminen kansainvälisessä ilmastopolitiikassa 1990-luvulla ja Yhdysvaltain sekä Australian jättäytyminen pois sopimuksesta suuri takaisku 2000-luvulla. Kioton sopimus ja siten myös kansainvälisesti sovitut konkreettiset tavoitteet kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamiseksi loppuvat vuonna 2012, eikä jatkotoimista ole päästy vielä sopuun. Kansainvälisten keskustelujen lukkotilaa on pyritty avaamaan sektorikohtaisilla lähestymistavoilla yksittäisiin maihin kohdistuvien rajoitustoimien sijasta. Tämän työn tavoitteena on esitellä eri ehdotuksia sektorikohtaisiksi lähestymistavoiksi kasvihuonekaasujen rajoittamisessa. Osa ehdotuksista on kansainvälisiltä organisaatioilta, kuten IEA:lta tai OECD:ltä, mutta mukaan on otettu myös kansallisten tutkimuslaitosten ja teollisuuden etujärjestöjen esittämiä näkökulmia. Kun rajoitukset kohdistetaan kaikkiin tuotantolaitoksiin sektorilla, voidaan hillitä hiilivuotoa päästörajoitus-alueen ulkopuolelle ja saavuttaa myös parempi kustannustehokkuus päästöjen vähentämisessä. Kiinteä päästökatto on epätodennäköinen myös tässä lähestymistavassa, mutta päästörajoitukset voidaan kohdistaa sektorin tuotantolaitosten tai prosessien ominaispäästöihin tai energiatehokkuuteen. Löysät sektorikohtaiset ominaispäästörajat sallivat kokonaispäästöjen kasvun, mutta mahdollistavat sopimuksen laajemman kattavuuden ja siten harvoille maille langetettua tiukkaa päästökattoa suuremmat vähennykset. Kokonaispäästöt voidaan myöhemmin pakottaa laskuun ominaispäästörajojen säännöllisellä tiukentamisella ja vähennysten kustannuksia voidaan pienentää joustomekanismeilla, kuten päästökaupalla. Ehdotuksissa pyritään saamaan kehitysmaat mukaan usealla eri tavalla, joista yleisimmin esitettyjä keinoja ovat olleet teknologiarahastot ja CDM-mekanismilla teollisuusmaiden laitoksille myytävät päästöoikeudet. Sektorikohtaisten lähestymistapojen etuna on myös, että yksittäisestä kehitysmaasta voidaan aluksi ottaa mukaan esimerkiksi pelkän terästeollisuuden laitokset ja myöhemmin laitoksia myös muilta sektoreilta. Päästörajoitusten aloittaminen muutaman sektorin laitoksissa mahdollistaa myös kehitysmaiden nopeamman osallistumisen, sillä useimmilta mailta osallistuminen edellyttää päästöjen mittaamista ja todentamista huomattavasti nykyistä tarkemmin.